Kenelläkään meillä ei ole elämästä takeita. Meille ei ole luvattu menestystä, onnellista loppua tai edes huomista päivää. Silti varmasti suuri osa meistä näkee elämässä merkityksellisyyttä ja näin ollen uskoo jollain tasolla hyvään.
Mistä se usko kumpuaa? Toiveikkuudesta. Pienestäkin toivon rippeestä, joka syvällä sisimmässä kertoo, että hyvä vielä koittaa.
Urheilijan ammatissa toiveikkuuden merkitys ja sen läsnäolo jokapäiväisessä arjessa korostuu. Me satsaamme elämässämme kaiken urheiluun. Vaikka ei ole mitään takeita, että tekemällä asioita oikein, tekemällä enemmän töitä kuin kukaan toinen ja optimoimalla elämässämme kaiken, palkintoa koskaan tulisi.
Moni urheilu-ura jää täysin vaille palkintoa. Monen urheilu-ura päättyy huonoimmalla mahdollisella hetkellä. Äkillinen loukkaantuminen voi osua hetkeen, kun huippukunto on juuri saavutettu, eikä kuntoa koskaan pääse ulosmittaamaan. Suurimmalla osalla urheilijoista muuten vaan, pienten osasten summana, oma taso jää tavoitteista ja kauas unelmista. Mutta silti koemme kaiken hikisen työn, yksinäisen uurastamisen ja uhraukset, joita urheilu-ura vaatii, sen arvoiseksi.
Mikä sitten saa meidät yrittämään ja uskomaan, että juuri minä saan vielä poimia hedelmät tehdyn työn palkintona? Toiveikkuus. Pienikin toivon kipinä, että juuri minä saatan onnistua. Se riittää.
Kirjoittaessani tätä istun junan ravintolavaunussa lohikeittoa ja ruisleipää syöden matkalla kohti kotia ja Tamperetta. Palaan viikon lomalta Kreikanlämmöstä. En ole lomaillut kymmeneen vuoteen, mutta tiesin kaipaavani tätä. Tarvitsin selkeän lopetuksen tähänastisen elämäni haastavimmalle vuodelle.
Kuluneen vuoden aikana kohtasin urani ylivoimaisesti vaikeimmat loukkaantumiset, joihin ajoittain luulin urani päättyvän. Kohtasin omakohtaisesti elämän arvaamattomuuden, vaikka kuinka yritänkin kontrolloida sitä. Kohtasin ihmisten käyttäytyvän pelon ja epävarmuuden vallassa tavalla, joka rikkoi minua. Vajosin syvälle synkkyyteen, jota en ollut valoisassa persoonassani aikaisemmin tunnistanut.
Mieleni valtasivat erilaiset pelot. Pelkäsin sitä, että muut ihmiset ajattelisivat minusta pahaa. Pelkäsin elämän arvaamattomuutta. Silti eniten huomasin pelkääväni sitä, että sisimmästäni katoaa minussa aina niin vahvana ollut valo, toiveikkuus.
Pienen hetken huomasin epätoivon vallanneen ajatukseni täysin, eikä toiveikkuudelle löytynyt tilaa. Tuo hetki lamaannutti minut täysin. Eihän millään enää ole mitään merkitystä, jos asiat eivät enää käänny paremmaksi. Hyvää ei enää ole edessäpäin, joten miksi jaksaisin jatkaa ja yrittää. Olin voimaton ja lyyhistyin toivottomuuden edessä.
Melko nopeasti kuitenkin, vaikka ulkoiset olosuhteet eivät vielä muuttuneet parempaan, sisälläni aina ollut valo alkoi pilkahdella. Huomasin miettiväni mielessäni että, mitä jos asiat menisivätkin noin tai näin, kannaltani paremmin päin. Huomasin luontevasti heittäytyväni sen pienen mahdollisuuden varaan, joka toikin tullessaan jotain hyvää. Huomasin uskaltavani toivoa.
Asteittain valo voimistui. Huomasin pelkojeni olevan itseni luomia, toivottomuudesta kumpuavia. Huomasin ihmisten suhtautuvan minuun lämmöllä ja myötätunnolla, hyvää toivoen. Oivalsin jotain loppuelämääni ajatellen arvokasta ja merkityksellistä.
Emme koskaan voi tietää, kuinka täällä käy, mutta toiveikkuudelle on aina sijaa. Se kannattelee, työntää eteenpäin ja puhaltaa matkaamme myötätuulta.
Toiveikkuus on se voima, joka tulevallakin kaudella ajaa minut tekemään kaikkeni onnistuakseni, saavuttaakseni unelmani. Kuka tietää, ehkä tämä on se kausi, kun palaset loksahtelevat paikoilleen. Uskon, että niin käy. Olen toiveikas. Minulla on siis kaikki, mitä tarvitaan.
—
Hopen syksyn blogisarjassa innostavat ihmiset kertovat ajatuksiaan toivosta ja toiveikkuudesta. Ole mukana työssämme: lue lisää siitä, miten juuri sinä voit auttaa.
