Istumme hiljaa, minä ja terästyttö. Asiat tuntuvat liian vaikeilta taas tänään: rahat ovat loppu, liian monta vaikeaa asiaa on ratkaisematta, ilmassa on liikaa uhkia ja toivoa vain kovin vähän.
Terästytön ripsien välistä alkaa putoilla kyyneleitä pienenä, kirkkaana purona. Kerran joku sanoi, että kyyneleet ovat viesti jumalilta. Jotain tärkeää tapahtuu, johonkin pitää kiinnittää nyt huomiota.
Pitäisi sanoa jotain rohkaisevaa, osata kehkeyttää toivoa tyhjästä, mutta kaikki ajattelemani sanat tuntuvat falskilta. Hei tsemppiä. Hei kaikki muuttuu paremmaksi. Hei kyl se siitä.
Mutta mitä jos ei?
Mitä toivo, tai sen lähestyttävämpi pikkuserkku toiveikkuus edes on?
Ajattelen, että se on ytimeltään kykyä kuvitella itselleen parempi tulevaisuus. Vaikka juuri nyt asiat ovat kehnosti, ne voivat muuttua parempaan suuntaan.
Toivo on myös kykyä erottaa menneisyys ja tuleva toisistaan. Se, mitä meille on tapahtunut ja miten asiat ovat, ei kerro mitään siitä miten ne voisivat olla. Toisin sanoen ihminen voi nousta täysin toivottomiltakin tuntuvista tilanteista takaisin – tai ensi kertaa – valoon, vaikka menneessä olisi mitä.
Ylipäätään toivon voi määritellä valoksi, joka ei koskaan sammu.
Toivo on siis sitoutumista näkymättömään; siihen, että uskoo hyviä asioita tapahtuvan, vaikka siitä ei olisi mitään todisteita. Konkreettinen esimerkki tästä voisi olla vaikkapa uuteen ihmissuhteeseen uskaltautuminen.
Ylipäätään toiveikkuus on sidoksissa rakkauteen. Rakkaus itsessään altistaa kolhuille ja menetyksille. Pettymysten karaisema sydän voi siksi valita mieluummin tutun helvetin kuin tuntemattoman riskin – sen, että kaikki sujuisikin aivan hyvin, ja sitten siitä joutuisi joka tapauksessa luopumaan.
Mutta miten ruokkia luottamusta siellä, missä sitä ei olla totuttu odottamaan?
Ensin pitää rauhoittaa ulkoisia olosuhteita. Toivottomuuden kanssa painiva ihminen on stressaantuneessa tilassa, väsymys ja taistelu arjen puutteiden ja uhkien syventää niukkuuden kokemusta. Väsymys ja jokapäiväinen taistelu arjen puutteiden tai muiden uhkien kanssa vie voimat.
Tässä hyväntekeväisyydellä voi joskus olla käänteentekevä rooli. Pieni taloudellinen apu, pieni oikea teko oikeassa paikassa voi olla kokoaan paljon merkittävämpi toivon astinlauta.
Toivo onkin suuri sana, jolla on hyvin arkipäiväiset kasvot. Kiltti ele voi olla ratkaiseva vihje toivottomalle siitä, että maailmassa tapahtuu myös hyviä asioita, myös niille jotka lakkasivat jo uskomasta siihen.
***
Päivän päättyessä toivo on vastuukysymys. Jokainen rakentaa sitä osaltaan: toiminko maailmassa tavalla, joka vahvistaa toiveikkuutta? Käyttäydynkö tavalla, joka antaa itseäni vähäosaisemmille mahdollisuuksia rakentaa mielekästä kuvaa tulevaisuudesta?
Kollektiivisen toivon rakentamisen rinnalla kulkee jokaisen oma vastuu. Vaikka emme ole vastuussa epäoikeudenmukaisuuksista, jotka meille tapahtuivat, olemme vastuussa siitä kuinka suuren tilan annamme menneelle. Miten suhtaudun elämään ja sen mahdollisuuksiin tästä hetkestä eteenpäin?
Toivottomuus ruokkii epätoivoisia tekoja. Toivo taas on rohto, joka vie ongelmilta vaikutusvaltaa. Se on kuin satujen ihmeellinen leivän pala, jonka pimeään metsään eksyvä sankari ottaa repustaan juuri silloin, kun voimat ovat täysin lopussa.
***
Pidän terästyttöä pienen hetken kädestä, kätken sinne toivoa – niin toivon. Sitten hän on poissa.
Anna Perho – muutosvalmentaja, puhuja, kirjoittaja
—-
Hopen syksyn blogisarjassa innostavat ihmiset kertovat ajatuksiaan toivosta ja toiveikkuudesta. Ole mukana työssämme: lue lisää siitä, miten juuri sinä voit auttaa.
